Orientaalisuus
Napoleonin Egyptin-retken (1798) ajoista lähtien ranskalaissäveltäjiä kiehtoivat kaukaiset kulttuurit, mitä lisäsivät maailmannäyttelyiden järjestämiset Pariisissa (1866, 1867, 1878, 1889, 1900), jolloin saattoi kuulla myös ulkoeurooppalaista musiikkia. Luonnollisesti tutustuminen Ranskan siirtomaihin Pohjois-Afrikassa sekä Orienttiin ja kauempanakin sijaitseviin alueisiin edesauttoi vieraiden kulttuureiden musiikista ja maantieteestä ammentamista (Intia, Ceylon, Jaava, Japani jne.).
Eksotiikka yleisenä ja orientalismi erityisenä suuntautumisena pitäisi erottaa toisistaan, mutta sillä ei ole ratkaisevaa merkitystä, koska olennaista oli hakeutuminen yleistettyyn kuvaan perustuvaan, värikkääseen, idylliseen ja houkuttelevaan maailmaan, “jonnekin muualle”. Orientti merkitsi toki Lähi-itää eli Syyriaa, Libanonia, Palestiinaa, Israelia ja Jordaniaa, mutta vähitellen myös Egyptiä ja Pohjois-Afrikkaa, Konstantinopolia ja jopa Espanjaa sen arabialaisen menneisyyden vuoksi.
Eksoottisuus muotia kirjallisuudessa ja kuvataiteissa
Eksoottisuuden kasvuun liittyi poliittisia, taloudellisia ja tieteellisiä tekijöitä, kolonialismia, tutkimusmatkailua ja kulttuurintutkimusta. Ranskassa vuorotellen egyptiläisyys, intiaanikulttuurin ihannointi, intialaisuus ja japanilaisuus olivat muotia.
Kirjailijoista eksoottisia aiheita käsittelivät mm.
Chateubriand (Atala 1801),
Hugo (Les Orientales 1829),
Gautier (Le roman de la momie 1858)
Flaubert (Salambo 1862, Pyhän Antoniuksen kiusaus 1874, Herodias 1877).
Delacroix: Sardanapaloksen kuolema
Kuvataiteilijoista orientalismia ja eroottisuutta yhdistelivät mm.
Delacroix (Femmes d’Alger dans leur appartament 1834, Le Caïd, chef marocain 1837, Le mort de Sardanapalus 1844, Cavalier arabe donnant un signal 1851),
Decamps (Corps-de-garde sur la route de Smyrne à Magnesie 1833, Sortie de l’école turque 1835)
Ingres (Le Grande Odalisque 1814, Le Bain turc 1862).
“Paikallisväri” (couleur locale) ja “pittoreski” (pittoresque) olivat muotitermejä.
Ingres: Turkkilainen kylpy
Oopperoiden henkilögalleriat ja tapahtumapaikat muuttuivat: suosittiin “villejä” Afrikassa, Amerikassa (intiaanit) ja Aasiassa; näyttämölle sijoitettiin pagodeja, kantotuoleja, moskeijoita, minareetteja, majoja, palmupuita jne. Pukeutumista ja tapoja Pariisin ja vieraiden maiden kesken verrattiin – useimmiten Pariisin eduksi. Usein koomisissa oopperoissa eksotiikka koettiin viihdyttävän lisäksi huvittavaksi, jopa naurettavaksi. Eli alkuun vieraisiin kulttuuriin suhtauduttiin alentuvasti, ja vasta 1800-luvun jälkipuoliskolla valkoisen miehen ylimielisyys kasvoi vieraiden kulttuureiden ihailuksi.
Eksotiikka musiikissa
Félicien Davidin (1810–76) 1840-luvun teoksista alkaen ranskalaisissa oopperoissa ja lauluissa toistuivat eksoottiset, seikkailulliset ja eroottisesti kiinnostavat aihepiirit ja seudut. Davin teoksista monet ovat sikäli uraa uurtaavia ranskalaisessa musiikissa:
pianosarjat Mélodies orientales (1836) sekä Brises d’Orient ja Les Minarets (1845), oodi-sinfoniat Le Désert (1844) ja Christophe Colomb (1847),
oratorio Moïse au Sinaï (1846)
sekä koomiset oopperat La Perle du Brèsil (1851) ja Lalla-Roukh (1862).
Samoin Louis Moreau Gottschalkin (1829–69), New Orleansissa syntyneen pianistin, kuubalais- ja eteläamerikkalaistyyliset sävellykset saavuttivat Pariisissa suosiota ja toivat Louisiana- sekä Kuuba-romantiikan eurooppalaisten ulottuville.
Davidin jälkeen ranskalaisessa oopperakirjallisuudessa eksotiikkasuuntautuminen on havaittavissa mm. seuraavien säveltäjien teoksissa:
Reyer: oodi-sinfonia Le Sélam 1850, baletti-pantomiimi Sacountalâ 1858, ooppera Salammbô 1890
Meyerbeer: opéra L’africaine 1864
Gounod: opéra La reine de Saba 1862, laulu Medjé 1865
Bizet: Helmenkalastajat 1863 ja Djamileh 1872, laulu Adieux de l’hôtesse arabe 1866
Saint-Saëns: oopperat La princesse jaune 1872 sekä Simson ja Delila 1877, Suite algérienne 1880
Delibes: Lakmé 1883
Rabaud: ooppera Mârouf, savetier du Caire 1914
Roussel: balettiooppera Padmâvatî 1918usiikissa.
Alphonse Mucha, Salammbô 1896
Mutta myös Italia (Berlioz’n monet teokset), Espanja (Delibes’n laulu Les filles de Cadix 1863, Bizet’n Carmen 1875), Venäjä (Meyerbeerin koominen ooppera L’étoile du nord 1854), Skandinavia ja vuosisadan loppupuolella jopa Ranskan maakunnat (Provence, Bretagne jne.) tarjosivat kimmokkeita ranskalaissäveltäjien työlle.
Eksoottisuutta musiikissa viljeltiin eniten melodiikassa, jossa puolitoista-askel oli tyypillisin tehokeino (Simson ja Delila, Djamileh); toinen oli ornamentaalisten motiivien käyttö (Helmenkalastajat). Vähitellen otettiin käyttöön modaalisuus (alennettu johtosävel, duurin ja mollin sekoittaminen, aiolinen ym. moodit), urkupisteet, oktaavikaksinnukset ja avokvintit.
Soittimista harppu, ruokolehtisoittimet, triangeli, piccolo, kastanjetit, tamburiini, gongi ja erilaiset kalistimet olivat suosittuja, myös sointiväriensä puolesta. Tanssit – ensin espanjalaiset (mm. jota, habanera, seguidilla), sitten kaukaisemmat (usein kuviteltuja outoja tanssirytmejä) – olivat itseoikeutettuja orientaalisuuden kantajia.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti