Wertherin vaivalloinen synty- ja esityshistoria
Massenet’n Wertherin syntyhistoria on hieman hämärän peitossa, samoin sen myöhään käynnistynyt esityshistoria. Idea oopperaksi syntyi jo kenties 1880, kun Massenet’n kustantaja Georges Hartmann ehdotti hänelle ensin Goethen Hermann ja Dorothea -näytelmän sävelittämistä. Massenet ei syttynyt sille, joten libretisti Paul Milliet – muina tekstinikkareina toimivat Eduard Blau ja itse Hartmann – otti esille Werther-aiheen. Keväällä 1885 libretto oli valmis, ja Massenet aloitti luonnostelutyön, mutta se ei ottanut sujuakseen. Kustantaja hankki säveltäjälle työpaikaksi Versailles’ssa erään huoneiston, jossa madame Pompadour oli asunut, jotta Massenet imisi siellä vaikutteita paikan atmosfääristä: ooppera sijoittuukin lopulta 1780-luvulle, Louis XVI:n aikaan. Ratkaisevaa käännettä merkitsi elokussa 1886 kustantajan kanssa matka Bayreuthiin katsomaan Parsifalia sekä vierailu Wetzlarin kaupungissa huoneistossa, jossa Goethe oli kirjoittanut kirjeromaaninsa Nuoren Wertherin kärsimykset.
Keväällä ja kesällä 1886 Massenet työskenteli Wertherin parissa, ja pianoluonnos valmistui 14.3.1887, orkestraatio 2.7.1887. Valmistumisaikansa ja 1700-luvulle sijoittuvan aiheensa puolesta Werther kuuluu siten yhteen Manonin maailman kanssa. Jos Manon edustaa 1700-luvun alkupuoliskon ranskalaista rokokoota, Werther on saksalaisen 1700-luvun jälkipuoliskon Sturm und Drang -kauteen kuuluva luomus. Werther on muodollisesti koomisen oopperan perillinen, jota Massenet tarjosi Carvalhon johtamaan Opéra-Comiqueen, mutta tämä torjui teoksen liian ”synkkänä”. Oikeasti ja alaotsakkeeltaankin kyse on Wagner-vaikutteisesta drame lyrique -lajin edustajasta, joka tähtäsi teatterillisuuden ensisijaisuuteen ja totuudellisuuteen pelkän soman musiikin asemasta. Sikäli ei ole outoa, että oopperan ensiesitys siirtyi kahden myöhemmin valmistuneen oopperan, Esclarmonden (1889) ja Le magen (1891), jälkeiselle ajalle: Werther esitettiin vasta 16.2.1892 Wienin Hovioopperassa, ja se nähtiin Pariisin Opéra-Comiquessa viisi vuotta valmistumisensa jälkeen, 16.1.1893.
Goethen romaani versus Massenet’n ooppera
Wertherin oopperaversio poikkeaa toki Goethen romaanista, vaikkakin on uskollisin alkuperäislähteen noudattaja Massenet’n oopperoista. Libretosta on poistettu nimihenkilön luontomietiskelyä ja taiteilijuus, tanssikohtaus on supistettu minimiin, Wertherin toiminnasta välillä harjoittelijana lähetystössä on vain lyhyt maininta, klaveerin ääressä vietetyt kohtaukset ovat vain nostalgisen muistelman varassa. Kun Goethellä Werther kuolee yksin, oopperassa kuolema tapahtuu Charlotten ollessa läsnä. Romaanissa Charlotte nähdään lähinnä Wertherin kautta ja hänestä välittyy kuva ensin äidillisenä olentona ja sitten Hausfrauna, kun taas oopperassa hän saa aivan oman ja lopulta myös intohimoisuuteen taipuvan profiilin. Kirjassa Albert saapuu takaisin vasta tanssiaisten jälkeen, mutta oopperassa tapahtumia on teleskopoitu ja Albert ilmaantuu tanssiaisten loppuvaiheessa.
Ranskalaisille Wertherin saksalaisuus oli ilmeisesti vaikeasti sulatettava piirre. Saksalaisuutta edustavat tekstilähteen ja tapahtumapaikan lisäksi monet tekijät: olutkulttuuri juomalauluineen, protestanttinen kirkko urkuineen, perheen keskeisyys ja äitiyteen/vaimouteen liittyvä kunniallisuus, lehmukset romanttisena rekvisiittana, klaveeri kodin kulttuuriviljelyn keskuksena, kirjallisuuden harrastus (Klopstock, Wakefield), luonnon keskeinen rooli idyllisenä ja rauhoittavana elementtinä, seurallinen tanssiminen (menuetti, kontratanssi ja ennen kaikkea valssi). Ehkä tärkein Goethestä poikkeava yksityiskohta on Charlotten henkinen kehitys: romaanissa hän on loppuun saakka visu, mutta libretistien ja Massenet’n sävelkielen ansiosta hänestä on tullut lähes ranskalainen, rakkauden voiman tunnustava hahmo, joka kärsii ja antautuu tunteelleen sekä hylkää aviollisen kutsumuksensa.
Toisaalta Massenet on lieventänyt eroottisuutta kirjoittamalla Charlotten osan mezzosopraanolle, mikä tuo roolihenkilöön äidillistä auraa – ja Wertherin rakkaudessa on oidipaalinen juonne kaikesta hänen epätoivostaan huolimatta. Sikäli on ymmärrettävää, kun Charlotte oli useimmille ranskaisille aikalaisarvioitsijoille vain kelpo kotirouva ja koko Werther lähinnä porvarillinen draama. Se, missä romaanin ja oopperan eräs keskeinen piirre yhdistyvät, on luonnon keskeisyys: siinä voi nähdä yhtä hyvin saksalaista varhaisromanttista luonto-orientaatiota kuin Rousseaun inspiroimaa luontokulttia ja luonnonläheisyyttä, jonka valtaama Werther on etenkin oopperan alussa.
Wagnerismeja ranskalaisuudesta luopumatta
Wagnerin vaikutusta ei ole vaikea huomata oopperassa, vaikkakaan sitä ei ole syytä liioitella. Jos Lahoren kuninkaassa Massenet’lla oli numeroita ja Herodiaksessa vain kohtauksia, Manonissa ero puhuttujen kohtausten ja laulunumeroiden välillä lieveni, kunnes Wertherissä edes kohtauksilla ei ole suurta merkitystä: siinä siirrytään joustavasti resitatiivista ariosoon ja aariaan, jotka voivat olla, mutteivät enää välttämättä ole, autonomisia kappaleita aplodien kera. Manonissa jokainen näytös saa oma karakterin, musiikkia hallitsee ”tilannemotiivi”, jota orkesteri toistaa luoden yhtenäisyyttä etenemiseen. Wertherissä ”tilannemotiiveja” on vähän, sillä motiivit ovat olennaisesti ”luonnemotiiveja”, jotka liittyvät henkilöiden tunteisiin eri näytöksissä. Wertherissä on uudenlaista jatkuvuutta, joka muistuttaa Wagneria. Wertherissä vallitsee puheen/diktion ja laulun suuri yhteys, jota kaikki laulajat eivät huomaa: Massenet halusi jäljitellä pikemminkin näyttelijää kuin laulajaa.
Wagneriaaniksi Massenet’a pidettiin tosin ”liian vähän vakavana”. Werther leimattiin Wagnerin kalpeaksi jäljittelyksi ja se koki aluksi lievän epäonnistumisen Ranskassa. Werther on tuskin Tristan ja Isolde -oopperan ranskalainen vastine, mutta se ei ollut Massenet’n tarkoituskaan: kyse on Wagner-sävytteisestä drame lyriquestä upotettuna ranskalaiseen teatteritraditioon. Werther on yhä löyhästi numero-ooppera Wagner-lisin: siinä on vältettyjä päätöskadensseja, aloituksia dominantilla, paikallisen ja keskitason temaattisia paluita ja motiivitoistoja, hienojakoista motiivimuokkausta siirryttäessä numerosta toiseen. Samoin siinä on parlante-tekstuuria aiempaa enemmän: ”ikuista resitatiivia samalla sävelellä orkesteriaiheen yllä … monotonista parlandoa” (Servières). Myöhemmin toki Werther on hyväksytty Ranskassakin, ja siitä on tullut Massenet’n suosituimpia oopperoita.
Toisaalta Massenet ei halunnut uhrata laulua, joten jokaisessa näytöksessä on kahdesta kolmeen aariaa, ja jopa italialaisen scena–cavatina–cabaletta-malli on käytössä Wertherin ja Charlotten suurissa kohtauksissa. Wertherillä näin on I näytöksessä ”Ah ! pourvu que je voie ces yeux toujours ouverts” (Ah, kunpa näkisin aina hänen avoimet silmänsä; s. 63) ja Charlotten osuuden jälkeen kiihkeä ”Rêve ! … Extase !” (Unelma! hurmio!; s. 72) sekä II näytöksen cabaletta ”J’aurais sur ma poitrine pressé la plus divine, la plus belle créature” (Olisin halunnut puristaa rintaani vasten taivaallisimman, kauneimman olennon; s. 96). Charlottella malli toteutuu III näytöksen alussa ensin "Werther ... Werther (s. 141)–"Je vous écris de ma petite chambre" (s. 143)–"Des cris joyeux d'enfants montent sous ma fenêtre" (s. 145) (Wether ... Werther–"Kirjoitan teille pienessä kamarissani"–"Lasten iloiset äänet kantautuvat ikkunani alta"); sitten resitatiivissa ja cavatinassa ”Va ! laisse couler mes larmes” (Virratkoon kyyneleeni; s. 158) sekä siihen liittyvässä nopeassa vaiheessa ”Ah ! mon courage m’abandonne ! … Seigneur Dieu ! J’ai suivi ta loi !” (Oi, rohkeuteni kaikkoaa! … Herra Jumala! olen noudattanut lakiasi!; s. 162).
Itse asiassa ranskalaiset pitivät eniten Wertherissä niistä piirteistä, jotka olivat ranskalaisimpia: koomisista episodeista, jotka liittyvät alussa Voudin harjoittamaan lasten joululauluun keskellä kesää, hänen ystäviensä Johannin ja Schmidtin joviaaleista juoman- ja elämännautiskelijan hahmoista sekä ennen kaikke Sophien lauluista, joissa on todellista elämäniloa (joie de vivresse). Sophien ”Du gai soleil plein de flamme” (Iloisen, liekehtivän auringon, joka loistaa taivaansinessä, puhdas kirkkaus; s. 109) II näytöksessä oli ainoa numero, joka uusittiin Pariisin ensi-illassa! Samoin oopperassa on kiintoisana kehyksenä lasten laulama joululaulu, jonka kaikuessa lopussa Werther kuolee.
Wertherin aiheista
Oopperan alkusoitto sisältää teoksen dualistisen perusjännitteen: avauksessa viisisävelinen pisterytminen aihe, johon liittyy kromatiikkaa, synkooppeja, mollisävellaji sekä alaspäinen liukuma (”epätoivo”) symboloivat Wertherin traagista passiota ja intohimoista rakkautta (t. 6–16; s. 1 oopperan pianopartituurissa 1892).
Diatoninen D-duuri-aihe (s. 2; myöhemmin s. 27) tuottaa mielikuvan Charlotteen yhdistyvästä lohduttavasta tyyneydestä ja luonnonrauhasta pastoraali-idylleineen, kuutamoineen ja joululauluineen. Oopperan alussa Charlotte laulaa koomiselle oopperalle tyypillistä duurimelodiikkaa, mm. "Vous avez dit vrai !" (Puhuitte totta, s. 67), mutta oopperan edetessä hänen lauluosuuksiinsa liittyy yhä enemmän Werther-tyyppistä musiikkia, s. 121–), mikä symboloi hänen mielentilansa kehitystä tai muuttumista. Etenkin III näytöksen alussa hänen sooloonsa liittyy jo Werther-aiheistoa orkesterissa ja musiikki siirtyy vähitellen F-duurista d-molliin (s. 141–). Charlotte esittää myös Wertheriin liittyvän "kuolema-aiheen": kolmisoinnun, johon liittyy pienen noonin ulottuvuus (s. 148–150, 161, 199).
Johtoaiheista Wertherissä ei ole kysymys, vaan tietyistä ”luonneaiheista”, jotka ilmaantuvat muutaman kerran kerronnan keskeispaikoilla.
Tärkeimpiä muita ”luonneaiheita” alkusoiton jälkeen ovat lasten ”joulumusiikki” (s. 6, 33, 218, 228),
Voudin ystävien Johannin ja Schmidtin ”juoma-aihe” (s. 11, 78),
Wertherin ”luontoaihe” (s. 28–29, 191) ”Ô nature, pleine de grâce” (Oi luonto, täynnä suloa),
”valssiaihe” (s. 48–),
”kuutamoaihe” (s. 61–; 76, 119, 147, 214),
"Sophien aihe” (s. 107, 154),
Wertheriin liittyvä "kuolema-aihe" (s. 148–150, 161, 199)
Charlotten d-mollissa oleva ”kyynelaihe” (s. 158) alttosaksofonin kera
sekä Wertherin ”Ossian-aihe” (s. 176, 185).
Wertherin viisisävelinen aihe yhdistyy toisinaan (s. 169) Puccinin (myöhemmin sävellettyyn) musiikkiin, jopa Toscaan IV näytöksen laajassa ”Jouluyö-sinfoniassa” (s. 198), kun taas Wertherin kuolinkohtauksen musiikki ”Là-bas, au fond du cimetière” (Tuolla hautausmaan perukoilla; s. 225) tuo mieleen Sibeluksen Kuningas Kristian II -näyttämömusiikin Elegian.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti