Esclarmonden musiikki

Esclarmonden sisällöstä ja vaikutuksesta

Wagneriaaninen ooppera

Massenet’n Esclarmondea on luonnehdittu hänen wagnermaisimmaksi oopperakseen, ”Tristan ja Isolde -oopperan ja Parsifalin pieneksi ranskalaisvastineeksi”. Näistä oopperoista löytyy toki lähtökohtia Esclarmondelle: edellisestä ns. ”Tristan-soinnun” runsas käyttö sekä hurmioitunut rakkaustarina, jälkimmäisestä mm. Kukkaisneitojen valssia muistuttava henkien ja nymfien tanssi Esclarmonden II näytöksen alussa. Mutta yhtä lailla Tannhäuserin Venus-vuoren musiikki, Lohengrinin nimihenkilön ja Elsan mutkikas suhde nimen salauksineen ja kysymyskieltoineen sekä Mestarilaulajien C-duurin suuruus ja koraalinkäyttö saavat niinikään ilmauksensa Massenet’n oopperassa.

G. de Boisjolin korosti musiikin wagnerilaista kytkentää (26.5.1889):

”Hän on antanut meille oikean lyyrisen draaman. Tässä Wagnerin teoriat on pantu käytäntöön korkeimman tason sävellyksellisen taituriuden omaavan ranskalaistaiteilijan täydellä taidolla ja osaamisella. Olemme usein kuulleet Massenet’a syytettävän vanhentuneeksi melodisuuden takia. Hänen Esclarmondensa on menestyksekäs vastaus näihin syytöksiin ja lisätodiste siitä, että dramaattisen taiteen suhteen melodia ei ole sovitettavissa yhteen uusien teorioiden kanssa. Massenet’n uuden teoksen erityisen huomionarvoinen piirre on se, että hän kyennyt säilyttämään ominaislaatunsa ja samalla luomaan epätavallisen kiihkeää ilmaisua. Hänelle ominaisten herkkien musiikillisten vaikutelmien ohella oopperassa on energisiä ja erityisen voimallisia kohtia. Emme epäröi sijoittaa Esclarmondea nykyaikaisen koulun kaikkien kiintoisampien teosten eturiviin.”

Kiinnostavaa on, että myös uusi kuvataiteen tyylisuunta, impressionismi, yhdistettiin oopperaan. Auguste Vitun (Le Figaro, 16.5.1889) mielestä impressionismin teoriaa on sovellettu musiikkiin, joka on hänestä ”sarja efektejä, jotka ovat usein hienostuneita ja sopusointuisia itsessään, mutta jotka korvaavat loppuun saakka viedyn ja täydelliseksi saatetun muodon laajemman tason sopusuhtaisuuden”.

Esclarmondesta löytyy sekä suuruutta ja täyssointisuutta, jonka voi liittää yhtä lailla Wagneriin kuin ranskalaisen opéran perinteeseen – sekä tietenkin tässä tapauksessa aiheeseen: Bysantin mahtiin ja sen ylistämiseen, johon tarvitaan tietenkin myös urkuja, ne kun olivat alun perin nimenomaan Bysantin hovin keisariuden soiva ilmentäjä. Mutta yhtä hyvin Esclarmondessa herkkää ilmeikkyyttä ja mielikuvituksellista satumaailman musiikillista kuvausta. Ennen kaikkea oopperan sensuaalinen ja jopa avoimen eroottinen lataus on vahva, mikä havaittiin ensi-illasta lähtien ja on vielä 1900-luvulla aiheuttanut pohdintaa.

Eroottisuuden korkeaveisu musiikissa

Kriitikko Camille Bellaigue (1.6.1889) havaitsi monen muun lailla musiikin eroottisen luonteen ja puki sen arviossaan kirjalliseen täsmäasuun:

”Ei koskaan, luulen, kukaan ole luonut niin täsmällistä ja yksityiskohtaista inhimillisten hellyydenosoitusten fyysisen ilmenemisen musiikillista kuvausta (yrittääkseni ilmaista itseäni säädyllisesti). Kaikki on otettu huomioon ja porrastettu; viulut aloittavat hiljaa; alttoviulut tulevat tueksi, sitten koko jousisto. Sointi paisuu, tempo kiihtyy ja kokonaisuus johtaa suureen purkaukseen, joka on tyrmistyttävän merkityksellinen ja kuten La Fontaine’n kyyhky sanoo … ’voit kuvitella olevasi siellä itsekin’. Näin käsitelty aihe tuottaa näyn tai kuulokuvan rakkaudesta, joka on turhan yksinomaisesti sensuaalinen.”

Toinen kriitikko, Richard O’Monroy, kirjoitti heti tuoreeltaan (17.5.1889): ”Kaikki katsojat kiihtyivät mielipuolisuuden partaalle. Miesten silmät lähestyvät hurmiota, naiset piiloutuvat viuhkojensa taa. He huutavat bis (= uudestaan), kyllä, eroottisessa vimmassa.”

Vielä niin myöhään kuin 1921 Jean Chantavoine analysoi oopperan tekemää vaikutusta naisyleisöön:

”naispuoliset katsojat havaitsivat omat ’kuumeensa’ Massenet’n sankarittarissa, ja kohdatessaan näissä oman herkkyytensä täsmällisen musiikillisen käännöksen he kokivat jossain määrin syyllisyyttä herättävää, mutta kuitenkin sopivaa suloisuutta, koska ’sitä mitä ei voi sanoa lauletaan’ – tai ’soitetaan’, kuten tapahtuu Esclarmonden tietyissä välisoitoissa, läpikuultavaa uskaltaneisuutta, jolle ei löydy vertaista kuvailevan musiikin historiassa.”

Miehille kyse oli itämaisen naisen ihmeellisestä olemuksesta, joka nostatti elämän yksitoikkoisuuteen tylsistyneessä eurooppalaisessa porvaristossa hillittömiä päiväunia: Esclarmonden hahmossa Itä, kultturinen ”toiseus” (Otherness), ilmeni kehystettynä, kontrolloituna ja käyttökelpoisena kohteena länsimaisten miesten nautinnoille. Miespäähenkilö Roland on oopperassa jatkuvan kaipauksen ja himon sekä seksifantasioiden vallassa hunnutetun, anonyymin naisen ja nimettömän nautinnon vuoksi. Eli Esclarmondessa on tarjolla ensin seksiä, sitten koettelemus: kun huntu on riisuttu ja nainen on paljastettu, alkaa syvemmän suhteen opettelu.