Manonin tausta

Abbé Antoine-François Prévost (1697–1763)

Abbé Prévost'n Manon

Ennen Manonia

Abbé Antoine-François Prévost (1697–1763) oli kirkonmies, jesuiittojen kasvattama benediktiini, sotilas ja lopulta kirjailija paettuaan luostarista 1728 ja asettauduttuaan Lontooseen. Hän asui myös Alankomaissa ennen paluutaan Pariisiin (1734), kun hän teki sovinnon kirkon kanssa.

Prévost’n tunnetuin teos L’histoire du Chevalier des Grieux et de Manon Lescaut (Ritari des Grieux’n ja Manon Lescaut’n tarina, 1731; suom. Manon Lescaut, J. A. Hollo 1954). Se liittyy 1700-luvun kulttuurin ja yhteiskuntaelämän erääseen läpikäyvään piirteeseen: vaikka 1700-lukua on pidetty valistuksen vuosisatana (kirkon ja yksinvallan vastustus), se on yhtä paljon porvariston nousun ja ennen kaikkea naisten vuosisata. Sentimentaalisuus, tunnekulttuurin aiheuttama “epäjärjestys” valistuksen suosiman “terveen järjen” ohella, “kyynelkomedia” (comédie larmoyante), aistillisuus, kevytmielisyys, moraalittomuus, eroottisuus, pornografia ja sadismi ovat osa aikakauden elämän ja kulttuurin sisältöä.

Ranskassa tunnetta korostava suuntaus liittyy Louis XIV:n kuoleman (1715) jälkeen puhjenneeseen rokokoohon, uuteen keveään, ilmavaan ja vaaleansävyiseen maalaus- ja sisustustaiteeseen, jossa pastoraalisuus, eroottisuus ja antiikkisuus heräsivät henkiin. Sen ilmentäjiä oli kirjallisuudessa etenkin Pierre C. C. de Marivaux (1688–1763), jonka La Surprise de l’Amour (Lemmen hyökkäys/yllätys, 1722) kertoo lemmessä haluttoman miehen ja naisen joutumisesta yhteen palvelijoidensa petkuttamina. Hänen rinnakkaishahmonsa maalaustaiteen puolella oli Jean-Antoine Watteau (1684–1721), jonka Pèlerinage à l'île de Cythère (Vaellus Kytheran saarelle, 1717) sekä La Surprise (Yllätys, 1718) ovat ilmavan rokokoo-tyylin airueita; Kythera-maalaus aloitti suorastaan oman lajinsa, “lemmenjuhlat” (fêtes galantes) (taide)historiassa.


Jean-Antoine Watteau (1684–1721): Pèlerinage à l'île de Cythère (Vaellus Kytheran saarelle, 1717)

Manon Lescaut -romaanin taustalla on englantilainen kirjallisuus, etenkin Daniel Defoen romaani The Fortunes and Misfortunes of the Famous Moll Flanders (1722; Moll Flanders, suom.Kristiina Kivivuori, 1957). Siinä kuvataan nuoren tytön irtolaisuutta, ilotytön elämää ja varastelua sekä joutumista Virginiaan, jossa hänestä tulee rikas ja kunniallinen. Tosin moraalittoman käytöksen kuvauksen ohella yhtä suosittu kirjallisuuden aihe oli hyveen voitto. Samuel Richardsonin romaani Pamela, or Virtue Rewarded (Pamela eli Palkittu hyve, 1740) aloitti kasvatusajattelua edustavan suuntauksen, joka sai jatketta niin kirjallisuuden kuin teatterin ja oopperan alueellakin.


Watteau: La Surprise (Yllätys, 1718)

Prévost’n romaani

Prévost’n romaani noudattaa pitkälle samaa kaavaa kuin Defoen teos. Manon on 16-vuotias tyttö, jota ollaan viemässä luostariin hänen “huvittelunhalunsa” vuoksi, sillä se “oli jo tullut ilmi ja joka on myöhemmin ollut syynä kaikkiin häntä ja minua kohdanneisiin onnettomuuksiin” (s. 11), kuten romaanin kertoja ritari des Grieux’n suulla tilittää. Yhtäkkisen rakastumisen tuloksena Manon ja ritari karkaavat Amiens’sta Pariisiin, mistä seuraa sarja onnettomuuksia. Manon pettää veljensä Lescaut’n avustuksella des Grieux’tä ei vain kerran, vaan kolmasti: herra B…n, isä ja poika de G…M…n kanssa. Välillä ritari päättää antautua pappisuralle ja väittelee tohtoriksi, mutta Manon saa hänet takaisin lemmitykseen. Molemmat joutuvat vankilaan, josta ritari karkaa viekkaudella ja vapauttaa Manonin naisvankilasta surmaamalla vartijan. He elättävät itseään uhkapelillä ja varastavat G…M… nuoremmalta rahoja ja koruja, minkä jälkeen Manon tuomitaan vietäväksi ilotyttönä Louisianaan. Siellä paikallisen kuvernöörin poika rakastuu Manoniin, ritari taistelee miehen kanssa, minkä tuloksena molemmat joutuvat karkaamaan erämaahan, jossa Manon kuolee. Mukana tapahtumissa on lisäksi Tiberge, ritarin epäitsekäs ystävä, joka auttaa des Grieux’tä useampaan kertaan rahallisesti, ritarin isä, kreivi des Grieux, joka tukee poikaansa niin kauan kuin pystyy, mutta lopulta luovuttaa.



Kyse on siis yhtäältä pikareski- eli veijariromaanista, toisaalta kasvatusromaanista, jossa on moraalinen opetus, tosin vailla moraalista närkästystä ja sormella heristelyä. Tapahtumat kuvataan neutraalisti ja asiallisesti, toteavasti. Yhtä kaikki Manonista annetaan vähemmän mairitteleva kuva, joskin myös des Grieux’sta tulee lopulta hänen kanssarikollisensa. Kirjailija tiivistää molempien muotokuvat osuvasti ja aikakaudelle oireellisesti:

“Tiedättehän että kaikki virheeni johtuvat rakkaudesta, kohtalokkaasta intohimosta! Rakkaus on tehnyt minut liian helläksi, liian intohimoiseksi, liian uskollisesti ja saanut minut ehkä liian helposti myöntymään mitä viehättävimmän rakastajattaren oikkuihin.”, tunnustaa des Grieux isälleen (s. 176).

“Manon oli luonteeltaan hyvin omitunen. Raha ei voinut kiinnostaa ainoatakaan naista vähemmän kuin häntä; mutta hän ei voinut olla hetkeäkään levollinen, jos pelkäsi joutuvansa puutteeseen. Hän kaipasi huveja ja ajanvietettä. Mutta huvittelu oli hänelle niin välttämätöntä, ettei hänen oikkujansa ja mielihalujansa voinut mitenkään hillitä ilman sitä.”, kuvailee des Grieux rakastajatartaan (s. 59).