Herodias aiheen näkökulmasta

Kirjailija Gustave Flaubert (1821–80).

Herodias hyödynsi ajan suosikkiaihetta

Orientaalista eksotiikkaa

Kun Massenet tarttui raamatulliseen aiheeseen, joka yhdistyy kristinuskon syntyaikaan, Jerusalemissa tapahtuvaan poliittisen juonitteluun sekä perheen sisäiseen intohimo- ja rikosdraamaan, hän ei ollut yksin eikä ensimmäisenä liikkeellä. Stéphane Mallarmé (1842–98) oli kirjoittanut sitä ennen dramaattisen runon Fragment d'une étude scénique ancienne d'un poème d'Hérodiade (1869), Henri Regnault (1843–71) maalasi taulunsa Salomé (1870), Gustave Moreau (1826–98) esitteli taulunsa L'Apparition (Ilmestys, 1876) sekä Salomé dansant devant Hérode (Salome tanssii Herodeksen edessä, 1876) ja Gustave Flaubert (1821–80) kirjoittanut kokoelman Trois contes (Kolme kertomusta, 1877), joista kolmas on Hérodias (1877).


Gustave Moreau (1826–98): L'Apparition (Ilmestys, 1876).

Oopperassakin orientaalinen eksoottis-eroottinen aihepiiri oli jo ajan yleisölle tuttu Gounod’n oopperasta La reine de Saba (Saaban kuningatar, 1862) sekä Karl Goldmarkin samaan aiheesen perustuvasta teoksesta Die Königin von Saba (1875). Muita samaan ilmansuuntaan sijoittuvia oopperoita olivat olleet Verdin Aïda (1871) ja Saint-Saënsin Samson et Dalila (1877), josta Pariisissa oli kuultu kaksi ensimmäistä näytöstä konserttiversioina ennen Weimarin ensiesitystä (1877).

Itämaisen aiheen esittely oli sinänsä kiitollista ja ajanmukaista, sillä se mahdollisti porvarillisen häveliäisyyden ylittämisen eksotiikan varjolla; siihen liittyi sensuaalinen ilmapiiri paljastavine huntuineen ja eroottisine tansseineen. Sikäli myös Bizet’n Carmen (1875) espanjalaisympäristöineen ja mustalaisnaisineen liittyy länsimaisen kulttuurin kannalta ”toiseuden” (Otherness) näyttämiseen ja kokemiseen.

Raamatullista erotiikkaa

Mutta kun itämaisuus yhdistyi raamatullisuuteen, seurauksena oli ongelmia. Saint-Saëns sai kärsiä tästä, niin että Simson ja Delila -oopperan Pariisin-ensiesitys koettiin vasta 1892. Säveltäjä Vincent d’Indyn mukaan Massenet’n oopperoita hallitsee ”irrallinen, puoliuskonnollinen erotiikka”. Se oli perua kirkko-oopperasta Marie-Magdeleine (1873), jossa Jeesuksella ja Maria-Magdaleenalla on lemmekäs duetto, ja tämä eroottis-uskonnollinen tematiikka leimasi Massenet’n monia teoksia (Le roi de Lahore, Manon, Esclarmonde, Thaïs).

Massenet joutui samoin hankaluuksiin Herodiaksen takia. Milanon La Scalan -ensi-ilta viivästyi vuodella aiotusta (1882), kun aluksi oopperahankkeesta innostunut kustantaja Ricordi menetti mielenkiintonsa sitä kohtaan, joten Herodias koki tulikasteensa Brysselin Monnaie-teatterissa 19.12.1881. Kun Herodias esitettiin Lyonissa 1885, paikallinen arkkipiispa langetti teokselle ja sen tekijöille kirouksen: excommunicatio minor (pieni yhteisöstä karkottaminen). Pariisissa Herodias nähtiin vasta 1.2.1884, mutta Théâtre-Italienissä, ei suinkaan Opérassa, jonne se pääsi vasta 1921!

Päähenkilöt rakkauden huumassa

Massenet’n Herodiaksessa ovat vastakkain roomalainen dekadenssi (Herodes ja Herodias) sekä juutalais-kristillinen moraali (Johannes Kastaja ja Salome). Herodias pohjautuu Flaubertin kertomukseen. Tosin libretistit, italialainen Angelo Zanardini sekä libreton ranskaksi muokanneet Paul Milliet ja ”Henri Grémont” alias Georges Hartmann, käsittelivät tekstiä vapaasti. Jos Flaubertillä Salome tyytyy lähinnä tanssimaan kertomuksen huippukohdassa, oopperassa hän on läsnä yhtenä päähenkilönä Herodeksen, Herodiaksen, Johannes Kastajan ja kaldealaistietäjä Phanuelin rinnalla, sekä kokee rakkauden huuman profeetan kanssa, joka lopussa haluaa syleillä nuorta kristinuskoon kääntynyttä neitokaista.

Herodiaksen librettoteksti eroaa ratkaisevasti Oscar Wilden yksinäytöksisestä ja paljon myöhemmästä näytelmästä Salomé (1891/93, ensiesitys Pariisissa 1896), johon Richard Straussin samanniminen ooppera Salome (1905) perustuu. Kun Wildellä Salome on verenhimoinen ja äitinsä tavoin hekumaan taipuvainen henkilö, Herodiaksessa Salome on kunnollinen ja viaton tyttö, joka on lumoutunut Johannes Kastajan olemuksesta ja äänestä sekä kokee tämän kanssa lopuksi vapaaehtoisen marttyyrikuoleman.


Gustave Moreau: Salomé dansant devant Hérode (Salome tanssii Herodeksen edessä, 1876).

Herodias vai Herodes – tai Salome tai Johannes Kastaja?

Massenet’n oopperassa juoni etenee seuraavasti: Herodes on ottanut veljensä vaimon itselleen; Johannes kiroaa suhteen; Herodias on jättänyt maansa ja hyljännyt tyttärensä Salomen; Herodes haluaa yhdistää Juudean lähialueet Rooman vastaiseksi liitoksi; hän kuitenkin vapisee, kun Caesarin konsuli Vitellius saapuu Jerusalemiin; Herodes hullaantuu Salomeen, joka kuitenkin torjuu tämän; Salome horjuu äitinsä torjunnan ja oman hellyydentarpeensa välissä, mutta rakkaus Johannekseen sanelee hänen toimintaansa; Salome haluaa lopussa kuolla yhdessä rakastamansa Johanneksen kanssa.

Oopperaan nimeä on ihmetelty usein, sillä Herodias, klassinen, ranskalaistyyppinen, traaginen kuningatarhahmo, ei nouse kovin hyvin esille oopperassa. Siksi on ajateltu, että hänen osuutensa supistui revisioissa, jotka jatkuivat vuoteen 1895, jolloin oopperan lopullinen laitos painettiin. Otsakkeena voisi olla paremminkin 'Herodes', sillä hän laulaa useita rakkautta tihkuvia aarioita Salomen-kaipuussaan, tai sitten 'Salome' tai jopa 'Johannes Kastaja' eräiden barokkioratorioiden tapaan.

Herodiaksen paikallisväristä (couleur locale) vastaavat musiikin modaaliset, tanssilliset ja orkestraaliset (piccolo, runsaat lyömäsoittimet, harput, saksofonit aistillisen soinnillisena symbolina) piirteet sekä eräät numerot, joissa on pyritty suoraan saavuttamaan ajan ja paikan tunnelma. Näitä ovat orjattareiden tanssilaulut, Babylonialainen tanssi sekä kaananilaisnaisten Hoosianna-laulu toisessa näytöksessä; Marche sainte, juutalaisen temppelisolistin ja -kuoron resitoima Scène religieuse "Schemâh Israël!" (Kuule Israel!) sekä Danse sacrée kolmannessa näytöksessä; lopulta neljännen ja samalla viimeisen näytöksen balettikohtauksen muodostavat egyptiläisten, babylonialaisten, gallialaisten sekä foinikialaisten naisten tanssit.