Rokokoo ja Prévost palaavat 1800-luvulla
Massenet tuskin olisi päätynyt Prévost’n romaanihenkilöistä kertovan oopperan säveltäjäksi ilman merkittäviä taustatekijöitä. Niitä on monta. Rokokoo oli merkinnyt pitkään Suuren Vallankumouksen (1789) jälkeen vanhaa ja “poissa muodista” olevaa makua. Mutta 1800-luvun mittaan, etenkin toisen keisarikunnan aikana (1852–70) Watteaun maalaukset alkoivat nousta arvossa. Eräs etappi oli se, kun runoilija Paul Verlaine (1844–96) julkaisi rokokoo- ja Watteau-maailmaan liittyvän kokoelmansa Fêtes galantes (1869). Se sisältää pastoraalis-lemmekkäitä ja antiikkisaiheisia runoja kuten ”Dans la grotte” (Luolassa), ”Cythère”, ”Le Faune”, ”Mandoline” ja ”Fantoches” (Marionetteja). Näitä säkeitä ranskalaissäveltäjät hyödynsivät 1900-luvun puolelle saakka. Eli rokokoo-aihepiirin hyväksikäyttö taiteessa tuli yleisesti hyväksytyksi.
Toisen edellytyksen Manonille muodostivat 1800-luvun eräät teatteriteokset, jotka ammensivat Prévost’n romaanista. Jo 1830 libretisti Eugène Scribe kirjoitti skenaarion Fromental Halévyn balettiin. Théodore Barrière ja Marc Fournier dramatisoivat Manon Lescaut’n omin lisin (1851) lajiotsakkeella drame mêlé de chant (näytelmä laulun kera). Seuraavaksi oli vuorossa D. F. Auberin ooppera Manon Lescaut (1856) Opéra-Comiqueen ja Scriben librettoon. Ennen Auberia oli Prévostia hyödyntänyt englantilaissäveltäjä M. W. Balfe (1808–70) oopperassaan The Maid of Artois (1836).
Dumas ja Verdi edelläkävijöinä
Olennaista käännettä aiheen käsittelyssä ja tien valmistamista Massenet’lle merkitsi Alexandre Dumas nuoremman (1824–95) La Dame aux camélias (1848; suom. Kyllikki Villa, Kamelianainen, 1954), jossa kurtisaanin elämää ja kohtaloa ei kaunistella millään tavoin. Romaaniin perustuu Giuseppe Verdin ooppera La traviata (Turmeltunut, 1853), jossa realististen kohtausten lisäksi on myös ihanteellisen rakkauden mahdollisuus, joskin se kaatuu sosiaaliseen paineeseen. Mielenkiintoista kylläkin, lähes rinnan Massenet’n Manonin (1884) kanssa saksalainen Richard Kleinmichel (1846–1901) sävelsi oman Manon-oopperansa nimellä Schloss de l’Orme (Ormen linna/Jalavalinna, 1883).
Muodollisen sysäyksen Massenet’lle sävellystyöhön antoi Auberin 100-vuotissyntymäpäivän (30.1.1882) juhlistamiseksi pidetty konsertti, jossa esitettiin mm. tämän Manon Lescaut -oopperan loppukohtaus. Massenet ehdotti Opéra-Comiquen johtaja Léon Carvalholle Manon-aihetta välittömästi, ja Henri Meilhacin & Philippe Gillen libretto oli valmis jo kesällä 1882. Sävellys valmistui alle vuodessa (12.2.1883) eli melko rivakasti, sen orkestrointi kesti reilut kolme kuukautta (6.3.–15.6.1883) ja puolen vuoden päästä se oli valmis ensi-iltaan (19.1.1884) Koomisen oopperan näyttämöllä.
Jos Auberin-Scriben yhteistyössä oli keskitytty lähinnä Manonin ylellisyyshakuisuuteen, Massenet ja hänen libretistinsä panostivat eroottisuuteen, mikä oli harmoniassa fin de siècle -yleisön odotusten kanssa. Massenet’n ooppera noudattaa Prévost’n romaania Auberia paremmin, vaikkakaan Manonissa ei ole Louisiana-kohtausta, sillä Manon kuolee jo matkalla Le Havren satamaan; sen sijaan Giacomo Puccinin myöhempi Manon Lescaut (1893) loppuu autiomaahan. Massenet’n libretistit paisuttivat tuntuvasti oopperassa korttipelikohtausta hotelli Transylvaniessa sekä keksivät kokonaan värikkään Cours-la-Reine -kansanjuhlan. Oopperassa ei esiinny des Grieux’n parempaa minää, Tibergeä. Libretistit harrastivat lisäksi koomisen oopperan yleisön kannalta merkittävää siistimistä: kun romaanissa Manon on prostituoitu ja rikollinen, jolla on useita miehiä ja joka varastaa rahoja ja koruja, oopperassa Manonista ei tehdä syypäätä muuhun kuin ailahtelevaan käytökseen ja hyvän perheen pojan vamppaamiseen. Oopperassa Manonilla on vain yksi rakastaja, aatelinen veronkerääjä De Brétigny, jonka kilpailijana on vanha veroministeri Guillot de Morfontaine, romaanissa rakastajia on kolme, ja muitakin vikittelijöitä riittää.
Manon – rakastajatar vai kurtisaani?
Prévost’n romaanissaan maalaama kuva Manonista porttona ja kilpailevien miesten rakastajattarena, vahvana naisena, joka tyydyttää omat vaateensa, ei voinut mahtua Opéra-Comiqueen. Sikäli Massenet’n hahmot testaavat porvarillisen moraalin rajoja harvemmin kuin Prévost. Massenet’n ja hänen libretistiensä puolustukseksi voi sanoa, että Manon on lopultakin koominen ooppera, jossa tarvitaan tiettyä viihdyttävyyttä ja jossa hedonismi liittyy eroottisuuden kodikkaaksi tekemiseen. Manon ehkä häviää Bizet’n Carmenin vahvan seksuaalisuuden ja naiskuvan modernistisuuden rinnalla, mutta Manon on ennen muuta ranskalainen komedia, ei espanjalaisen fatalismin ilmaus. Puccinin kuuluisa kommentti Manonista osuu sikäli kohteeseensa: ”Massenet käsittää sen [= aiheen] ranskalaisena puuterin ja menuettien kera, minä italialaisena epätoivoisen intohimon kera.”
Massenet libretistieineen onnistuivat sijoittumaan toisaalta Scriben-Auberin harjoittaman lähes täydellisen Prévost’n hylkäämisen ja kaunistelun, toisaalta romaanin irstaiden tapahtumien uskollisen toteuttamisen välimaastoon. Oopperan kolmannessa näytöksessä Manon on ylellinen ja palvottu ”kuningatar”, mutta näytöksen lopussa seminaarissa, St. Sulpice -kirkon rukous- ja puhetilassa, rukoileva nainen, joka saa anteeksiannon ritariltaan: tähän naiskatselijat saattoivat täysin samaistua!
Oopperassa Manonille voi jopa antaa anteeksi hänen kuolemansa takia; sen sijaan kirja on hänelle armottomampi. Oopperassa Manon nähdään des Grieux’n silmin silmin, ja hänen käytöksensä on ”intohimon” vuoksi hyväksyttävämpää; kirjassa ritarista tehdään typerys ja kanssarikollinen. Manon-hahmon selitykseksi käy säveltäjän kokemus: Massenet sai inspiraation Manoniin kukkaistytöstä, jonka ohi hän kulki joka päivä matkalla kustantajansa Hartmannin luo. Massenet’lle Manon oli ”viaton sinisilmäinen lapsi”. Niinpä oopperan musiikki on hurmaavaa: sen mukaan Manon ei kurtisaani vaan grisette, nuori (työläis)nainen, ”saatavissa oleva” alemman sosiaaliluokan tyttö; ei koketti, vaan aitoa kiintymystä tunteva, usein taiteilijoiden mallina toimiva muusa, joka oli jotain prostituoidun ja rakastajattaren välimaastosta samoin kuin Puccinilla Mimì, Musetta ja Magda (La rondine) tai Charpentierin Louise-oopperan nimihenkilö. Ilmiöön liittyvää sosiaalista puolta tarkasteli kirjailija Eugène Sue (1804–57) suositussa jatkokertomusromaanissaan Les Mystères de Paris (1842–43; Pariisin salaisuudet, suom. Urho Kivimäki, 1923) sekä ennen häntä Ernest Desprez kirjoituksessaan Les grisettes à Paris (1832).
Constantin Guys (1805–92): Deux grisettes et deux soldats
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti