Don Quichotte

Miguel de Cervantes Saavedran (1547–1616) romaanin El ingenioso hidalgo don Quixote de la Mancha (Manchan mielevä ritari don Quijote, 1605) nimiösivu.


Massenet'n oopperan juliste.

Don Quijote

Viisinäytöksinen Don Quijote (1908–09) oli Massenet'n viimeinen menestysteos. Se sai ensiesityksen monen muun Massenet'n myöhäisoopperan tavoin Monte-Carlon teatterissa (19.2.1910). Libreton kirjoitti Miguel de Cervantes Saavedran (1547–1616) ritariromaanin pohjalta Henri Cain. Oopperan erään lähtökohdan muodosti lisäksi runoilija Jacques Le Lorrainin näytelmä Le chevalier de la longue figure (1904).

Oopperan eroa romaaniin korostaa se, että La belle Dulcinée (Kaunis Dulcinea; altto) on keskeisessä roolissa legendaarisen parivaljakon, Don Quichotten (basso) ja Sancho Panzan (baritoni) ohella. Lisäksi oopperassa on neljä kilpakosijaa, Pedro (sopraano), Garcias (sopraano), Rodriguez (tenori) ja Juan (tenori), sekä Rosvopäällikön puherooli. Oopperan nimiroolin Massenet sävelsi Fjodor Šaljapinille ja Dulcinean osuuden Lucy Arbellille.


Fjodor Šaljapin (1873–1938) Don Quijoten roolissa.


Lucy Arbell (1882–1947) loi ensimmäisenä Massenet'n oopperoiden Ariane (1906), Thérèse (1907), Bacchus (1909) sekä Don Quichotte (1910) naispääroolit.






Grandvillen (1803–47) piirros Don Quijoten seikkailu katumusmatkalla olevien pyhiinvaeltajien kanssa (1848).

Thaïsin tausta

Voraginen Kultaisen legendan kuvitusta

Legendaa ja historiaa

Louis Gallet’n laatima Massenet’n Thaïs'n libretto perustuu Anatole Francen samannimiselle romaanille, jonka taustalla on puolestaan keskiaikaisen kronikoitsijan ja Genovan arkkipiispan Jacobus de Voraginen/Giacomo da Varazzen (1230–98) 180 pyhimyksen ja marttyyrin elämästä kertova latinankielinen, ”keskiajan best seller-romaaniksi” kutsuttu teos Legenda sanctorum (Pyhimyslegenda) tai Legenda aurea (Kultainen legenda, 1282), joka käännettiin pian kansankielelle italiaksi (Leggenda aurea), 1300-luvun alussa myös ranskaksi La légénde dorée (Kultainen legenda, 1333–48) ja englanniksikin (The Golden Legend, 1483).

Voraginen legendassa Sainte Thaïs, pécheresse (Pyhä Thais, syntinen nainen) Paphnuce on apotti, joka käännyttää kristinuskoon ajan kuuluisimman kurtisaanin sekä vie Thaisin naisluostarin umpimuurattuun, pienellä aukolla varustettuun koppiin, jossa hän elää loppuikänsä tulematta ulos katumuspaikastaan. Tosin jo ennen Voraginen legendaa saksalaisnunna Hroswitha (935–75) oli julkaissut näytelmän Paphnuce eli kurtisaani Thaisin kääntymys, jonka France niinikään tunsi, sillä Hroswithan näytelmiä oli käännetty ranskaksi 1845. Kolmannen inspiraation lähteen Francelle muodosti luonnollisesti Gustave Flaubertin romaani Pyhän Antoniuksen kiusaus (1874). Muistettakoon lisäksi, että Oscar Wilden Salomé valmistui ranskaksi 1891.

Francen romaanissa Paphnuce (Pafnutius) on nuori 300-luvun aleksandrialainen ylimys ja oppinut, joka kääntyy kristinuskoon, ryhtyy munkiksi Thebaikseen, yltää Antinoen apotiksi, ja käännyttää Thaisin, mutta rakastuu myöhemmin tähän kuolettavasti. Ei edes vuosien elämä pylväspyhimyksenä, pylvään ympärille syntyvän kaupungin ”turistinähtävyytenä” ja ihmeidentekijänä saa häntä unohtamaan Thaisia, jonka kuolevan ruumiin äärellä Paphnuce riutuu ja muuttuu kaikkien kiroamaksi vampyyriksi. Eli Francen romaanissa pyhimyksestä tulee iljettävä olento ja suuresta syntisestä taivaan morsian.


G. Simonin maalaus Thais neuvoo Aleksanteria Suurta sytyttämään Persepoliksen tuleen.

Romaanin nimihenkilön Thais taustalla on kurtisaani Alhènesin, nykyisen Esnan kaupungista Niilin keskijuoksulta. Historiallisen tiedon mukaan Thais onnistui kauneutensa avulla valloittamaan itsensä Aleksanteri Suuren, jota hän seuraa Aasiaan. Orgioiden seurauksena Thais saa Aleksanterin sytyttämään tuleen Persepoliksen. Myöhemmin Thais oli Egyptin Ptolemaioksen rakastajatar sekä Ptolemaioksen tultua kuninkaaksi eräs tämän vaimoista. Paphnuce puolestaan oli Antinoen (Antinopoliksen), Thebais-maakunnan hiippakunnassa elänyt anakoreetti, joka koki tuskallisen marttyyrikuoleman Diocletianuksen vainoissa.

Anakoreetit ja kenobiitit


Erakko 300-luvulta

Varhaiskristilliset, erämaahan vetäytyneet kilvoittelijat jaetaan kahteen ryhmään: ensimmäisen muodostavat anakoreetit eli erakot tai eremiitit (aavikon asukkaat), jotka harjoittivat sosiaalisesti eristäytynyttä askeesia ja kaikenlaisia kieltäymyksiä tavalla, joka sai Francen kuvaamaan heidän elämäänsä ironian valossa. Francen romaanin mukaan

”he kielsivät ruumiltaan, paitsi kaikki ilot ja tyydytykset, senkin tavallisen hoidon, joka maailman lapsista tuntuu tuiki välttämättömältä. He olivat sitä mieltä, että jäsentemme taudit parantavat sielumme ja että ruumiilla ei voi olla sen kunniakkaampia koristeita kuin paiseet ja mätähaavat. […] Pafnutius piti ankarimmat paastot ja oli välistä kolme kokonaista päivää ilman ravintoa. Hän käytti hyvin karkeakarvaista katumuspaitaa, ruoski itseään aamuin ja illoin ja rukoili lakkaamatta polvillaan, otsa maata vasten painettuna.” (Thais, suom. L. Onerva, 1911).

Toisen ryhmään kuuluivat yhteisön jäseninä elävät kenobiitit (vanhempi muoto: xenobiitit) eli luostareiden munkit ja nunnat, jotka osallistuivat yhteisiin rukous- ja ruokahetkiin. Tämän luostarielämän perustaja oli Pyhä Pahomius Suuri (k. 348).


Pyhä Pahomius Suuri (n. 292–348) bysanttilaisesta mosaiikista.

Francen romaanin Paphnuce on muuttunut Massenet’n oopperassa Athanaël-nimiseksi munkiksi. Francella hän on kenobiitti-johtaja ja -apotti, josta tulee äärimmäisessä sielullisessa hädässä anakoreetti ja pylväspyhimys, Pyhän Antoniuksen esimerkin mukainen erakko, kun taas oopperassa hän on yksi kenobiitti-yhteisön jäsenistä ja Palémon on yhteisön henkinen johtaja, ”vanha kenobiitti”. Romaanin ja oopperan Nicias (Nikias) on Paphnucen/Athanaëlin entinen opiskelutoveri ja elostelija Aleksandriasta, ja hänet mainitaan sybariitiksi, nautintojen ja ylellisyyden edustajaksi; nimitys tulee etelä-Italian Sybaris-kaupungin rikkaudesta.